Matrocks on aloittanut yhteistyön Kaupin vastaanottokeskuksen kanssa. Minäkin, utelias ja rehvakas naishenkilö, pääsin mukaan projektiin. En epäröinyt hetkeäkään osallistumista, kun kokouksessa nousi esiin mahdollinen yhteistoiminta turvapaikanhakijoiden kanssa. Itseäni on jo pitkään kiinnostanut tällainen toiminta, ja nyt sain siihen tilaisuuden. Meillä kun on Matrocksilla mahdollisuus käyttää luovaa päätämme erilaisen toiminnan järjestämiseen, mikä on mielestäni yksi hienoimpia asioita yrityksessä.
Yksi päivä suuntasimme sitten Kaupin sumuisiin, syviin metsiin, josta meille avautui näkymä aukiolle ja siellä sijaitsevalle Kaupin kolkolle sairaalalle. ”Hyh”, ajattelin. Kuka mahtaa viihtyä tuollaisessa betonijärkäleessä? Vastaanottokeskuksen, eli sairaalan ulkopuolella oli aivan hiljaista. Missä kaikki ovat, sisälläkö? Näin vain yhden rattaita työntelevän mieshenkilön tulevan minua päin. Hetken tunsin itseni yksinäiseksi, koska ympärillä ei tuntunut olevan sitä elämää, mitä kaupungin sykkeessä on. Kun sitten tämä rattaita työntelevä vokin asukas lähestyi, mieleni valtasi positiivinen ja lämmin fiilis. Sain tältä mieheltä osakseni leveän hymyn ja sympaattisen moikkauksen. Enää en malttanut odottaa, että pääsisin sisälle katsomaan mitä siellä tapahtuukaan.
Hetken päästä tulivat muutkin työntekijät ja niin menimme sisälle. Tarkoituksemme oli mennä kartoittamaan toimintaamme ja kyselemään itse vokin asukkailta ja sen lapsilta, millaista toimintaa he toivoisivat. Oli vielä syksy, joten lumen tuloa tunnuttiin kovasti odottelevan. Siispä päätettiin ryhtyä pitämään liikuntakerhoa lapsille, jossa on mahdollisuus talvileikkeihin. Kyselin myös naisilta, mitä he toivoisivat. Kehonkieltä apuna käyttäen pystyimme kommunikoimaan vallan mainiosti. Naiset toivoivat muun muassa saunomista ja kauneudenhoitoa.
Vokissa vallitsi voimakas yhteisöllisyyden tunne. Hetken keskusteltuamme minut ohjattiin naisten valtaamaan keittiöön, jossa minulle tarjottiin teetä ja arabialaisia kubbia, eli lihalla täytettyjä riisi-perunapalloja. Lapset tulivat uteliaina tutustumaan, vaikka meillä ei ollutkaan yhteistä kieltä. Toiseen koskeminen tai lähellä oleminen ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Lapset tulivat syliini ja naiset silittivät olkapäästä. Minulla oli turvallinen ja hellä olo. Koin aitoa rakkautta ja välittämistä.
Lähtiessämme olin kiitollinen, että olin päässyt ensimmäistä kertaa käymään vokissa. Ulkona haikea fiilis kuitenkin valtasi mieleni. Milloin pääsen tuonne lämpöisten ja vastaanottavaisten ihmisten keskuuteen uudestaan?
Ei mennyt aikaakaan, kun menimme vokin tervetuliaisjuhliin, joka oli aivan oman luokan juhla. Lailu raikasi, kongot soi. Kukaan ei ollut huoneessaan, kaikki olivat käytävillä juhlimassa tai ruokalassa syömässä itämaista juhlaruokaa. Hiki virtasi ja ihmiset tanssivat – minä muiden joukossa tietenkin. Oih! Mikä olo siitä tuleekaan! Tunsin olevani onneni kukkuloilla, kun mieli ja keho olivat avoinna kaikelle uudelle ja jännittävälle.
Tästä minä tulin tosi onnelliseksi. Tulen onnelliseksi ihmisistä, jotka kohtaavat monikulttuurisessa ympäristössä, ja jotka kaikesta kokemastaan huolimatta antavat rakkauden ja ilon virrata vapautuneesti.
Olen myös onnellinen siitä, että me Matrocks-perheessä teemme erittäin arvokasta työtä!
Vastaanottokeskuksen asukkaat ovat tehneet Matrocksin mukana jo reissuja luontoon ja Ähtärin eläinpuistoon, ja lisää matkoja suunnitellaan!
Kirjoittanut Laura Toropainen