Olin kutsuttu ikäihmisten olohuoneeseen. Tunnelma oli lämmin ja kotoisa. Huoneen nurkkapöydällä oli tarjolla kahvia ja pullaa, olikin jo päiväkahvin aika. Lähitori Setori oli itselleni uusi tuttavuus ja halusin viedä mukanani jotain uutta. Olikin jo kulunut pitkä aika siitä, kun olin viimeksi päässyt tuottamaan ikäihmisille mielekästä vapaa-aikaa, olin innoissani. ”Nyt olisi vuorossa mielenmittainen matka metsään”, totesin ja aloitin rentoutumisharjoituksen, jota en toteuttanut perinteisen Mindfullnesin keinoin. Halusin yhdistää toiminnallisuutta perinteiseen rentoutusharjoitukseen, joten jaoin jokaiselle tyhjän paperin ja värikynät, joilla oli tarkoitus kuvittaa ja kirjoittaa sitä miltä oma mielenmaisema näyttäisi.

Asiakkaat luulivat, että odotan heiltä suuria taideteoksia, kunnes kevensin tilannetta toteamalla, että kaikkien mielen maisema on yhdenlainen taideteos eikä sitä välttämättä ole piirretty kovin tarkkarajaisesti. Ei niin justiinsa -tekemistä pitäisikin oppia vaalimaan enemmän tässä ajassa, jossa on kiire aina vaikka kiire ei oikeasti ole yhtään mihinkään. Löysät ranteet ja rento meininki ovat todellinen taitolaji.

Oli aika paeta tätä hetkeä mielen maisemiin. Ohjattu mielikuvamatka vei meidät sateiseen metsään, jossa sytytimme nuotion, kuuntelimme tulen ritinää ja sateen ropinaa, jonka pisarat putoilivat kämmenselkää vasten. Sade toi mukanaan tuulen, joka leikitteli hiuksilla. Tarina vei mukanaan ja osa taisi ehtiä nukahtaakin. Rentoutuksen päätyttyä keskustelimme kunkin henkilökohtaisesta suhteesta luontoon. Kerroin sen olevan itselleni vahva voimaelementti ja havainnoin kuinka se herätti monenlaisia muistoja. ”Olen ylpeä isänmaastani”, kertoi yksi. Toinen taas kirjoitti siitä, kuinka arvokkaita olivatkaan yhteiset metsäretket lastenlasten kanssa. Ja kolmannen muistoissa viihtyi Lappi, jonka puut olivat pukeutuneet upeaan lumivaippaan. ”Oikea postikorttimaisema”, hän tokaisi.

Kukaan ei kyennyt pidättelemään nauruaan, kun porukan miehet alkoivat purkamaan mielen maisemaansa. ”En minä missään metsässä ollut, vaan takkatulen ääressä ja se sellainen kädessäni.” ”Mikä se sellainen?” kysyi rouva kammarin toisessa päässä. ”No ei ainakaan se mitä sinä luulet”, jatkui keskustelu pieni pilke silmäkulmassa. ”Vaan se oli se rommilasi, mitä ei täällä uskalla ääneen todeta, kun nuoret tytöt tässä yrittää rentoutumista harjoittaa.” Päädyttiin siis siihen, että tämä oli sensuroimaton kulttuurituokio, kun Setorin oma väki naurahti, että: ”Aikuisiahan täällä ollaan eikä lastentarhassa leikitä”. Mindfullnesiksi tarkoitettu rentoutus sai näin myös sävyjä naurujoogasta. Se tunne, kun saat ihmiset nauramaan, muistamaan, muistelemaan ja onnistumaan, on jotain merkityksellistä ja parasta on mahdollistaa mielekästä vapaa-aikaa ja kulttuuria kaikille!

Kulttuuriterkuin,
Tiedottaja Emilia