Voiko tuhatpäinen ”vammaiskansa” ja heille suunnatut apuvälineet herättää ahdistusta ja pelkoa? Kyllä voi. Paljon puhutaan vammaisuuden kohtaamisen pelosta ja vammautumisen aiheuttamasta kriisistä. Etenkin silloin, kun se tapahtuu äkillisesti ja muuttaa elämän täysin. Toista se on allekirjoittaneen tilanteessa, jossa vammaisuus on ollut osa elämääni aina – ei ole ollut mitä menettää tai mihin verrata. Tarkoitan etten ole koskaan kokenut menettäväni esimerkiksi kävelykykyäni. Olen vain liikkunut omalla tavallani. Aivan mahdotonta on lähteä vertaamaan omaa elämäänsä kävelevän nuoren aikuisen arkeen. Nimittäin en tiedä mitä se on. On paha mennä sanomaan, että se olisi mitenkään parempaa omalla kohdallani. Voisi olla jopa niin, että kuppi kääntyisi tosissaan nurin, jos yhtäkkiä saisin jalat alleni.  Näin ollen asioilla on aina kaksi puolta.

Jäin miettimään, että onko apuvälinemessut turhan profiloitunut meille, jotka olemme jo oppineet elämään vammamme kanssa?  Näytille tuodaan uudet hienot pyörätuolit, joiden saaminen omaan käyttöön muistuttaa farssia kaikkine byrokraattisine koukeroineen. Sitten ovat suihkussa käytettävät pyörätuolit ja nostojen apuvälineet. Ne voivat näyttää jopa pelottavilta ja karuilta, mikäli ei ole ollut koskaan aikaisemmin tekemisissä vammaisuuden kanssa.  Kaipaisin apuvälinemessujen rohkeampaa avausta kohdennetusti myös kaikille heille, jotka pikkuhiljaa vasta raottavat vammaisuuden harmaata verhoa mielessään ja odottavat valon piirtävän uutta suuntaa elämälleen vammautumisensa jälkeen.

Se voisi olla tietoiskuja, vertaiskohtaamisia, kohtuuhintaisia apuvälineitä, kauniine verhoiluineen. Helposti vammaisuus koetaan rumana ja luotaan työntävänä. Siksi haluankin muistuttaa että, arpien kantaja ja apuvälineiden käyttäjä on kuitenkin aina ihminen, ei ruma kolkko elementti.
 

Seksin apuvälineet, mihin ne oli piilotettu?

Ken tunnustaa, näytteilleasettajien takakontteihin vai pöytien alle? Ihmettelen edelleen, kuinka iso tabu seksuaalisuus saati seksin harrastaminen on vammaisten ihmisten elämässä. Ymmärrän kyllä, että siihen liittyy paljon erityistä huomioitavaa ja avustajan rooli on noussut keskusteluun viime aikoina. Avustajan rooli vammaisen ihmisen seksuaalisuuden toteutumiseen on merkittävä, mutta mielestäni se ei voi olla ainoastaan henkilökohtaisen avustajan tehtävä. Peilaan tilanteen omalle kohdalleni; en itse kokisi luontevaksi avustajan läsnäoloa makuuhuoneessani. Tarkoittamatta sitä että se olisi ainoa oikea tapa ajatella tai toimia.

Olen miettinyt paljon sitä, miten työsuhde muuttaa muotoaan, jos avaan intiimeimmänkin puolen itsestäni kaikille läpinäkyväksi. Mitä silloin jää minulle itselleni omaan tietooni? Ei mitään. Toinen puoli asiasta on se, että miten avustaja itse tilanteen kokee, mielestäni kenenkään ei ole pakko sitä tehdä. Vaihtoehtona näkisin rohkean aluevaltauksen; Suomi saisi mielestäni laillistaa prostituution. He ovat alan ammattilaisia, mutta totta kai heitä pitäisi kouluttaa vammaisuuden ja rajoitteiden maailmaan.  Tällä tavoin vaikeavammaiset saisivat pitää itsellään oman seksielämänsä. Seksivälineitä voi käyttää myös apuvälineenä. Ne saattavat olla vastaus siihen miten yksityisyys toteutetaan. Välineet eivät ole ainoastaan pariskuntien juttu, vaan mahdollistavat myös omaan seksuaalisuuteen tutustumisen. Ensi vuonna apuvälinemessuille K18-päivä, kiitos!
 

Liikuntamaasta potkua harrastamiseen!

Apuvälinemessujen liikuntamaa esittelee soveltavia harrastamismahdollisuuksia aina paraolympiatasolle asti. Lajeina nähtiin muun muassa pyörätuolirugby, koripallo, ratsastus, suunnistus, lumilautailu, tanssi ja uutena aluevaltauksena keväällä 2018 starttaava paracheerleader. Kaikille siis löytyy jotain ja kaikki on mahdollista. Liikuntamaa tutustuttaa oivallisella tavalla apuvälineisiin hauskan tekemisen kautta. Olisi hienoa nähdä ala-asteikäiset ”terveet” lapset ja nuoret kokeilemassa lajeja ja apuvälineitä. Oltaisiin taas askeleen lähempänä sitä päivää, jolloin erilaisuuden kohtaamisesta tulee yhtä normaali asia kuin se, että joku pyöräilee kouluun. Toiset käyttävät siihen vain pyörätuolia tai muita liikkumisen apuvälineitä.  Avoin mieli ja keskustelu auttavat meitä oivaltamaan sitä miten erilaisuuteen tulisi suhtautua.

En kannusta asioiden hyssyttelyyn, vaan niiden esille tuomiseen.  Monet tulevat varmasti miettineeksi että loukkaantuuko joku, jos hänen vammastaan tai apuvälineistään kysyy jotain. Voi toki olla, että niin tapahtuu, mutta älkää syyttääkö siitä itseänne. Vastaanottajalla on vastuu omasta suhtautumisestaan. Uteliaisuus on tervettä ja tehokas tapa rikkoa ennakkoluuloja yhteiskunnassamme, joka muuttaa asennettamme hitaasti, mutta varmasti.
 

Pime- Cafe tarjosi näkymättömiä kohtaamisia

Siinä sitä olikin ainutlaatuinen kokemus, jota suosittelen kaikille. Näkövammaiset nuoret ovat jo pitkään vetäneet konseptia, joka tutustuttaa näkevän ihmisen ainutlaatuisella tavalla heidän maailmaansa. Itseäni kiehtoi ajatus siitä, että kun näkökyky otetaan pois pelistä, niin piirtyykö mustan aukon sijaan silmiisi mielikuvia. Kuvittaako näkövammainen ympäröivän maailmansa mielikuvillaan? Tätä lähdin selvittämään. Odotin kahvilan oven takana vuoroani. Ovi aukesi ja edestäni kuului ystävällinen ääni. Minun silmäni sidottiin ja käteeni annettiin kuulakärkikynä. Ihmettelin aluksi, mitä ihmettä tällä kynällä teen? Kuitenkin oivalsin sen tarkoituksen heti, kun tarjoilija kertoi sen olevan ”merkkinä” hänelle mihin pöytään olin menossa. Hän siis käytti tuntoaistia silminään. Osa perässäni tulevista ihmisistä saivat toisen esineen. Samalla esineellä ”merkityt” ihmiset ohjattiin samaan pöytään. Aluksi pää tuntui sekavalta, mutta muutaman minuutin jälkeen huomasi kuinka muut aistit herkistyivät. Ei sitä aikaisemmin ole tullut koskaan ajatelleeksi sitä, miltä pöydän kulma tuntuu kämmentä vasten tai minkä muodon kahvikuppi saa, kun pitelet sitä minuutteja käsissäsi ja hahmottelet ihollasi sen muotoa. Itselläni ainakin tuntoaisti teki paljon töitä. Lisäksi oli hauska ja yllättävää huomata, kuinka matalaksi madaltui kynnys keskustella ventovieraiden ihmisten kanssa. Automaattisesti kuuntelit ympäröiviä ääniä tarkasti ja huomasin äänen valikoivan sitä kenelle puhun ja myös sen, että keskustelun aiheet menivät heti pintaa syvemmälle. Jokaisella meillä olisi opittavaa näkövammaisten maailmasta. Koen jopa niin, että se mitä henkilö näkee, voi rajata hänen sosiaalista ympyräänsä turhankin tarkasti. Ihmiset kiinnittävät liiaksi huomiota toistensa ulkonäköön. Olisi mielenkiintoista nähdä mihin johtaisivat suomalaisten Pime-deitit.

Minkälaisiin ihmisiin sinä ihastuisit, saati rakastuisit, jos et tietäisi miltä he näyttävät? Tulisiko suhteesta heti syvällisempää ja sitä kautta merkityksellisempää?

Olisivatko apuvälinemessut ensi vuonna aikuisten makuun ja toisi rohkeammin esiin vammaisuuden monet kasvot?  Vastaan ehdottomasti kyllä!

Kirjoittanut Emilia Mäkiranta